HIFK:n perinteikäs seura aloitti toimintansa Suomessa jo vuonna 1897. Jääpallo tuli mukaan kuvioihin vuonna 1907 eli 10 vuotta seuran perustamisen jälkeen. Aikana, jolloin Suomen itsenäistyminenkin oli vielä harvan unelma, voitiin tuskin kuvitella minkälainen kehitys jäälajeilla Suomessa tulisi olemaan. Leijonen osan palloilulajien huomiosta on tänä päivänä vienyt jääkiekko, mutta ei jääpallokaan ole jäänyt aivan paitsioon. Seuraavassa luodaan lyhyt katsaus siihen, kuinka HIFK Bandystä on tullut sellainen kuin se tänä päivänä on.
HIFK BANDY – Luonnonjäiltä nykyaikaan
Varhaiset vuodet
Kun HIFK:ssa alettiin pelata jääpalloa 1907, sekä laji että pelaajat olivat kovin eri näköisiä kuin nykyään. Yhdenmukaisista varusteista ei juuri voinut puhua. Pelipaitoja ei oikeastaan ollut, vaan sopivaan arkipaidan rinnukseen ommeltiin seuran tunnus, nelisakarainen tähti. Peliä pelattiin arkivaatteissa, jotka tuona aikana olivat esimerkiksi puuvilla- tai sarkahousut ja asiaankuuluva pikkutakki tai paita. Päässä ei keikkunut suojaava kypärä, vaan arkilätsä tai pipo. Maalivahdilla ei polvisuojien lisäksi ollut sen kummempaa varustusta. Nämä polvisuojat ovat säilyttäneet paljon alkuperäisestä muodostaan aina nykypäiviin saakka. Kummallista kyllä, kuvissa maalivahti poseetaa usein mailan kera!
HIFK:n jääpallojoukkue osallistui SM-sarjaan ensimmäisen kerran 1908. Tuolloin ei puhuttu jääpallosta tai bandystä, vaan hockeysta. Jo tuona ensimmäisenä vuonna SM-sarjassa HIFK:n joukkue selvisi loppuotteluun, mutta hävisi sen Polyteknikkojen urheiluseuralle 8-3. Seuran varhaiset vuodet luonnonjäillä ovat jääpallossa seuran historian menestyksekkäimmät. Mestaruuksia voitettiin peräkkäin kaikkiaan neljä kappaletta vuosina 1910, 1911, 1912, ja 1913. Tämä todistaa jääpallon saaneen seurassa hyvän alun. Myös himmeämpiä miteleja siunaantui seuralle tasaiseen tahtiin. Vuoden 1913 mestaruuden jälkeen kirkkainta mitalia saatiin kuitenkin odottaa aika pitkään. On huomattava, että näinä varhaisina vuosina mestaruudesta pelattiin turnauksessa, ei nykymuotoa muistuttavassa kauden mittaisessa sarjassa.
HIFK on aina tunnettu joukkueena, jossa on pelannut voimakkaita persoonallisuuksia. Nämä henkilöt ovat tehneet työtä seuran eteen omalla vahvalla henkilökohtaisella panoksellaan. Alkuaikojen hahmo oli Viking Hulldén, joka oli hakenut jääpallotietoa maan rajojen ulkopuolelta. Hulldén menehtyi traagisesti 1913 ajettuaan jääpurjehdusreissulla sulaan. Liekö enteellistä, että seuraavaa mestaruutta saatiin odottaa kauan? Myös muita tunnettuja henkilöitä pelasi tuolloin HIFK:ssa. Yksi heistä oli Algoth Niska, joka hankki kieltolain aikana aivan toisenlaista kuuluisuutta.
30-luku ja sota-aika
Kuten jo mainittua, antoi HIFK:n seuraava mestaruus odottaa itseään aina 30-luvun puoleen väliin saakka. Ennen tätä HIFK:n jääpallojoukkue oli kuitenkin saalistanut koko joukon himmeämpiä mitaleja. Joukkue pysyi siis lajin kärkikastissa myös koko 20-luvunkin. 1930-luvulla jääpalloa pelattiin Helsingissä Pallokentällä Tivolimäen juurella. Vuonna 1934 HIFK alkoi pelata ottelunsa legendaarisella Väinämöisen eli Väiskin kentällä. Liekö tästä johtunut, mutta joka tapauksessa pitkä odotus palkittiin ja edellisen vuoden hopea kirkastettiin vihdoinkin kullaksi. Helpolla ei kulta tullut, vaan sen varmistamiseksi tarvittiin uusintaottelu Viipurin Palloseuraa vastaan. Ottelun HIFK vei 3-2. Kummallista kyllä tämä ratkaiseva ottelu pelattiin jälleen Pallokentällä. Liekö Väiski ollut kunnostuksen tarpeessa juuri tuolloin?
Pelaajien varustus ei juuri ollut muuttunut 30-luvulle tultaessa. HIFK tunnettiin edelleen rinnassa komeilevasta tähdestä. Muuten vaatteet olivat edelleen arkivaatteita. Suosittuja olivat ns. golf-housut. Myös naiset pelasivat jääpalloa 30-luvulla. Kaikkiaan HIFK voitti 1930-luvulla Suomen mestaruuden neljästi. Vuodet olivat jo mainittu 1934 sekä 1935, 1938 ja viimeinen rauhanaikainen mestaruus 1939. Hahmoja tuolloin HIFK:ssa olivat mm. Frans ”Frade” Karjagin, Olle ”Kanuuna-Olle” Strömsten ja Jalle Malmgren, joka oli myös jalkapallomaajoukkueen kapteeni.
1940-lukua leimasi toinen maailmansota ja vaikeat ajat. Tästä huolimatta myös urheilua pyrittiin harjoittamaan. Sillä voineen sanoa olleen jopa merkittävä rooli pidettäessä yllä kansakunnan taistelutahtoa. Esimerkiksi 11.2.1940 Tukholman stadionilla ennen Ruotsi-Suomi jääpallomaaottelua näyttelijä Ella Eronen lausui Maamme-laulun sanat. Ottelun jälkeen suomalaispelaajia kannettiin ympäri kenttää katsojien toimesta. HIFK:ta paikalla oli viisi pelaajaa.
Myös kotimaiset sarjat pyrittiin pelaamaan siten kun voitiin. Näin oli myös jääpallon kohdalla. HIFK voitti Suomen mestaruuden kahdesti sotien aikana: vuosina 1941 ja 1944. Jälkimmäinen oli sinänsä erikoinen tapahtuma, että ratkaisuottelua ei voitu pelata (tai ei haluttu) Helsingissä pommitusuhan vuoksi, vaikka kyseessä oli HIFK:n kotiottelu. Ottelu pelattiin WP-35:ttä vastaan Varkaudessa. HIFK siis voitti luvuin 4-3 jatkoajan jälkeen. Sota oli raskas koko HIFK:lle. Lukuisia sen jäseniä kaatui sotien aikana.
Tekojääaika päättää pitkän odotuksen
Vuoden 1944 Suomen mestaruuden jälkeen saatiin seuraavaa jääpallomestaruutta odottaa pitkään. Toki jääpalloa pelattiin HIFK:ssa koko ajan ja mitaleitakin saatiin vaihtelevalla menestyksellä. Välillä haettiin vauhtia jopa alemmilta sarjatasoilta.
1950-luvun hahmo oli maalivahti Häbi Lundström, jota pidettiin ilmiömäisenä tolppien välissä. Monet ajanjakson jääpalloilijoista pelasivat myös nousevaa lajia, jääkiekkoa. Tällaisia olivat John Christian ”Chrisse” Rapp ja Rainer ”Snaibeli” Lindström. Rapp oli myös aktiivisesti mukana lukuisissa muissa HIFK:n lajeissa.
Jääpallon II-divisioonassa HIFK:lla vierähti peräti viisi kautta. Nousu seurasi Sture Svanströmin otettua HIFK:n jääpallon ohjakset käsiinsä. Svanström olikin näkyvimpiä hahmoja aina vuoteen 1976, jolloin hän menehtyi syöpään. HIFK käväisi vielä kertaalleen alemmalla tasolla ennen kuin nousi 1963 takaisin pääsarjaan. 1965 saatiinkin jo hopeaa. Kulta kuitenkin antoi odottaa jälleen itseään.
Pelaajien varustus alkoi näihin aikoihin (60-luvulla) hiljalleen muuttua tarkoituksen mukaisemmaksi. Pelihousut ja kypärä tulivat kuvioihin. Joukkueella oli tunnuksena yhä tähti rinnassa. 1960-luvulla syntyi myös uudenlainen sarjajärjestelmä, jota muokattiin ajoittain uusiksi. Tällä vuosikymmenellä aloittivat myös aktiiviuransa useampi tulevaisuuden HIFK:n jääpalloilun suurnimi. Vuonna 1968 HIFK:n jääpallo sai uudet värit: punainen, valkoinen ja sininen. Lisäksi Helsingin Velodromista tuli kotikenttä.
1970-luku alkoi odotusten merkeissä. Joukkueen hahmoja olivat tällöin Kalevi Pirkola, Jarmo Haavisto, Veikko Niemikorpi ja Kauko Rautiainen. Perinteisen Tapaninpäivän ottelun lämmittelyssä 1971 tapahtui traaginen onnettomuus. Lämmittelyssä Kalevi Pirkola törmäsi toisen pelaajan kanssa ja löi päänsä voimakkaasti jäähän. Onnettomuuden seurauksena hän menehtyi muutamaa päivää myöhemmin. Tapahtumahetkellä Pirkolalla ei ollut kypärää päässään. Pirkola tunnettiin hyvänä maalintekijänä, ja hän oli aikanaan yksi maan parhaista jääpalloilijoista.
1970-luvun jääpalloa Etelä-Suomessa leimasi monena vuonna onneton jäätilanne. Siitä huolimatta HIFK taisteli saaden kahdesti hopeaa ja kerran pronssia ennen vuotta 1978. 34 vuoden odotus päättyi 1978, kun HIFK:n jääpallojoukkue voitti vihdoin Suomen mestaruuden. Joukkuetta valmensi Kari Kiviharju. Ottelun ratkaisi OLS:aa vastaan uudella Oulunkylän tekojääradalla Veikko Niemikorpi rangaistuslyönnistä. Mestaruus tuli niukoin luvuin 4-3. Seuraavana vuonna joukkue ylsi vielä pronssille. Näin 70-luku päättyi nousujohteisesti. Tekojäiden tulon voi sanoa hyvällä syyllä pelastaneen paljon Etelä-Suomen jääpalloilussa, eikä vain HIFK:n kohdalla.
1980-luvulla HIFK:ssa hallitsivat samat nimet kuin edellisellä vuosikymmenellä. Joukkue oli hyvä ja mitaleita saatiin tasaisesti. Jälleen kerran kultaa saatiin vasta vuosikymmenen loppupuolella. HIFK voitti mestaruuden kahdesti peräkkäin 1987 ja 1988. Vastuussa mestaruuksista olivat pitkälti samat nimet kuin kymmenkunta vuotta aikaisemmin.
HIFK jääpallon nykyisyys
1990-luvulle tultaessa oli auttamatta edessä joukkueen nuorennus. Vanhat näkyvät hahmot jäivät taustavaikuttajiksi ja kentälle tarvittiin uusia nimiä. Tämä ei ole aina osoittautunut helpoksi tehtäväksi. Pitkäjänteinen työ tuotti kuitenkin tulosta ja 1998 saatiin HIFK:n 14:s Suomen mestaruus jääpallossa. Kyseinen mestaruus ratkaistiin jälleen Oulunkylässä upeissa olosuhteissa monituhatpäisen katsomon edessä. Ottelussa paikallisvastustaja Botnia kaatui luvuin 4-2.
Mestaruuden jälkeisenä vuotena HIFK:n taival päättyi jo puolivälierävaiheeseen, kun WP-35 laittoi stadilaiset lauluun otteluvoitoin 2-0. Mitalikantaan paluu tuli kuitenkin jo seuraavana vuonna ja pronssiottelussa kaatui OPS tylyin lukemin 10-1. Mitalia juhlittiin vielä 2001, kun JPS joutui pronssiottelussa toteamaan punapaidat paremmaksi 5-3-luvuin. Seuraavaa mitalia Helsingissä jouduttiinkin odottamaan tovi.
Mitalit kiersivät HIFK:n kaukaa vuosien 2002-2006 välillä. Kahdesti tuona aikana joukkue sijoittui neljänneksi. Vuonna 2003 HIFK sai todeta WP-35:n paremmaksi, samoin kuin vuotta myöhemmin. Vuonna 2007 saatiin jälleen nauttia mitalista, kun finaalissa koettiin tappio ToPV:lle. Seuraavana vuonna kohtalona olikin sitten pudota jälleen pois jo puolivälierävaiheessa.
HIFK:n mitaliputki käynnistyi sitten kunnolla keväällä 2009, kun joukkue eteni loppuotteluun Oulun Luistinseuraa vastaan. OLS oli kuitenkin parempi tuona keväänä otteluvoitoin 2-1. Seuraavana vuonna samat joukkueet kohtasivat jälleen loppuottelussa ja silloin HIFK vei historiansa 15:n mestaruuden voitoin 2-0.
Vuonna 2011 Bandyliigassa siirryttiin yhden finaalin systeemin, joka pelataan runkosarjassa paremmin sijoittuneen kotikentällä. Vuoden 2011 finaali pelattiin Mikkelissä, sillä Kampparit oli voittanut runkosarjan. HIFK oli runkosarjan jälkeen toinen. Finaali oli onnistunut tapahtuma eikä vähiten siksi, että ottelun jälkeen oli syytä juhlaan. Ottelua edettiin tiukkamaalisena eikä voittaja selvinnyt kun vasta rangaistuslyöntien jälkeen, lopulta HIFK juhli historiansa 16:ta Suomen mestaruutta. Vuosi 2011 oli HIFK:lle rankka vuosi, sillä joukkue joutui evakkoon omalta kotikentältään Bragulta. Kauden ottelut pelattiin Oulunkylässä.
Seuraavana vuonna punapaidat pääsivät palaamaan takaisin Kallioon. Kaikki näytti menevän suunnitelmien mukaan aina välieriin saakka, kunnes viimeisessä välierässä Brahen kentällä Narukerä onnistui viemään voiton ja nappasi finaalipaikan. HIFK otti lopulta pronssiset mitalit OLS:in kustannuksella. Narukerää vastaan pelattu välierä oli kuitenkin esisoittoa seuraavalle kaudelle.
Koko kauden alavireisesti pelannut Narukerä tiputti edelliskauden mestarit Kampparit pois loppuottelusta. Tämä tiesi myös HIFK:lle hyvää, sillä se pudotti Akilleksen välierissä ja sai finaalin järjestettäväkseen. Hyvissä olosuhteissa Kalliossa pelattu ottelu päättyi HIFK:n voittoon lukemin 3-1 ja historian 17:s mestaruus oli tosi asia. Samalla stadilaisista tuli eniten Suomen mestaruuksia voittanut jääpalloseura.
Perinteet velvoittavat
Tänä päivänä HIFK:n jääpallo tunnetaan nimellä HIFK-Bandy. Itse peli on muuttunut alkuajoista paljon, mutta sen henki ei. Pelaajat pukeutuvat edelleen seuran punaiseen peliasuun, mutta vanha tunnus rintatähti on aikojen saatossa muuttunut koko Suomen tuntemaksi HIFK:n kilveksi. Peli on entistä vauhdikkaampaa ja osittain jo ammattimaista. Lajin ylläpito vaatii nykyään rahaa niin, että sponsorit liike-elämän puolelta ovat elinehto kaikilla joukkueilla. Suomessa pelataan kaikki Bandyliigan ottelut tekojäillä, joilla harjoittelu voidaan aloittaa ulkona usein jo lokakuussa. Otteluita on enemmän ja sarjan rakenne on muutenkin muuttunut.
Pelin henki on kuitenkin sama. HIFK on aina taistellut ja tulee aina taistelemaan voitosta. Tämän mahdollistavat yhteistyökumppanit ja taustavaikuttajat, joista monet ovat Veikko ”Vetsa” Niemikorven ja Kauko ”Kake” Rautiaisen kaltaisia entisiä kenttäpelaajia. Huoltoakaan ei sovi unohtaa, koska se mahdollistaa kenttäpelaajien toiminnan otteluissa ja harjoituskauden aikana.
Ilman HIFK:n pitkäaikaisen huoltopäällikön Veikko Niemelän kaltaisia uranuurtajia tuskin olisi pärjätty niin hyvin kuin seura on pärjännyt. Joukkueessa on vuosien saatossa pelannut myös toisen polven IFK:laisia. Seuran junioritoiminnassakin on mukana edustusjoukkueessa pelaavien jälkeläisiä ja tämä lupaa hyvää seuran tulevaisuuteen. Ilolla voi todeta myös, että seuran eri jaostojen yhteistyö on tiivistynyt. Kentällä sekä kentän ulkopuolella tehdään valtavasti töitä perinteikkään seuran eteen. HIFK on seura, jonka värejä on kunnia kantaa.
HIFK:n Suomen mestaruudet jääpallossa:
1910, 1911, 1912, 1913, 1934, 1935, 1938, 1939, 1941, 1944, 1978 1987, 1988, 1998, 2010, 2011, 2013
Teksti: Mikko Rautiainen
Lähteet: HIFK:n juhlajulkaisut kautta aikojen